Miksi tervettä ihmistä kuvataan sanoilla terve kuin pukki. Ovatko pukit muka aina terveitä.
Kipeänä kotona oleminen voi olla mukavaakin.
Minulla ei ole ollut mukavaa, koska on tuntunut, etten ole saanut lupaa rauhassa sairastamiseen. Tänään väliinjättämäni espanjantunti on viimeinen mahdollinen, seuraavasta lennän ulos kurssilta. Musiikin numero laskee numeron verran jokaista poissaoloa kohden (tai niin ainakin uhkaillaan). Tanssista en voi olla enää yhtään keskiviikkotuntia pois tai sekin kurssi keskeytyy.
Haluaisin jo syysloman ja seuraavan jakson. En pidä siitä että todella haluan jo mennä tulevaan.
Sairaana ollessani olen saanut pohtia. Olen pohtinut kiireisyyttäni. Onko se vain illuusio, lukee tämän perjantain kohdalla kalenterissani. En tiedä, mutta tiedän, että jollei kalenterini olisi täynnä tämän hetkisiä merkintöjä (kuoro, laulu, kuvaukset, ap.tuot.kok., kino, lehtikok., laura yms.), olisi se täynnä jotain muuta.
En osaa olla tekemättä jotain, jos tiedän tekemisen olevan mahdollista. Ja usein tiedän paljon mahdollista tekemistä, vaikka tekisinkin jo jotain (kalenterini välistä löytyy mm. kallion naisvoimistelijoiden esite).
Kiireisyyteni johtuu siis liiasta tarjonnasta, siitä että haluaisin tehdä kaiken ja mieluiten heti ja siitä että liika vastuullisuudentuntoni tekee minut huonoksi feidaamaan.
Kakkosvuosi Kalliossa on tuntunut pääosin ihanalta ja mahtavalta - kaikki siistit proggiskurssit sun muut hihhuloinnit piristävät lähes jokaista koulupäivää koko vuoden ajan.
Olen kuitenkin pääni sisässä muodostanut pienehkön ahdistuspallon tätä vuotta ja kaikkea kohtaan. Tunnen Kalliota ja Kallio minua jo niin hyvin, etten pääse sitä pakoon.
Eilen koulussa olisin jaksanut puhua tasan kolmelle henkilölle, en tekstailla kenellekään, en hymyillä kenellekään, en selitellä mitään kenellekään. Tein kuitenkin kaikkia edellämainittuja, koska en pääse siellä ottamaan etäisyyttä.
Jo useamman kerran tämän syksyn aikana on tehnyt mieli heittää sekä puhelin että tietokone ikkunasta ulos ja tehdä asioita välittämättä täysin muiden ihmisten toiveista. En kuitenkaan ole tehnyt sitä, koska en mielestäni ole voinut.
Musta tuntuu että mä tarvitsen lisää tilaa ympärilleni, mutta se ei toimi niin että sitä minulle annetaan. Samalla kun monet ihmiset tuntuvat olevan liikaa tässä, ovat ne silti liian kaukana. Samalla kun tahtoisin samoilla yksin viikon erämaassa, haluaisin lähelleni lisää uusia käsiä pitämään tiukasti kiinni silloin kun tarve vaatii.
Äh, en oikein itsekään ymmärrä tätä ahdistustani, mutta luultavasti se johtuu myös osin siitä, että olen elänyt lähipäivät Finrexinin ja ibuprofeiinin voimin.
tämä ei kuitenkaan tarkoita että mulle ei voisi puhua, hymyillä tai tekstailla, päin vastoin, se on tosi mukavaa normaaleina päivinä kun olen täysissä ruumiin ja sielun voimissani
