Eka jakso on ohi. Helpotuksen huokaukset, innostus, 
ihmettynyt epätoivo, omituinen kaiho.
Ei enää todennäköisyyksiä, pämiä, slensun tunteja torkkelissa 
tai musaproggisturhautumisia, -innostumisia ja -energiaa. 
Kaikki on mennyt kyllä niin tajuttoman nopeasti etten tajua.

Taas keikun portailla, eikö tämä askelma jo mennyt?

Be proud of who you are. 

Lukee teepussissa, jota juon nyt. Olen niin väsynyt, että tuokin itkettää. 

Tänään olen tuntenut itseni maailman huonoimmaksi ja ollut maailman huonoin, vihannut ääntäni, itkenyt sitä etten voi tehdä sille mitään ja purrut huulta että pystyisin muodostamaan sanoja ilman hullua romahtamista.

En suosittele neljän tunnin yöunia keskellä viikkoa kellekään. Mulle siitä ja väsyneestä musiikin tunnista seurasi tunne, etten ole tarpeeksi, että kaikki pienimmätkin vastoinkäymiset romuttavat koko maailmani ja että elän totena sitä painajaista, josta torstaiaamuyönä heräsin omaan itkuuni. 

Aiheutan tällaisen olon itselleni täysin itse. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat hirveän ihania ja suloisia eikä kukaan ole sanonut minulle pahasti niin pitkään aikaan, etten edes muista milloin viimeksi. Väsymysitkuhysteria vain on kierre, josta on kovin vaikeaa päästä ulos. Oman haurautensa huomaaminen on niin paljon pahempaa kuin asia, jonka takia ylipäätään haurastuu.

mutta muistakaa että normaalisti pidän itsestäni tosi paljon 

"Eiks elämä ookin mieletöntä?"

...kysyi Paulin ystävä Päivi Koffissa lauantaina n. klo 23. Ja kyllä, kyllä tosiaankin on. Etenkin viime päivät mun elämässäni.

Reijon polttareissa lauleloa, tanssimista ja polkupyörällä paljain jaloin ajoa. Aurinko paahtoi kuumasti ja kävelimme Koffiin. 

Söin jonkun miehen perunakakkua jonka koostumus epäilyttävästi muistutti kakkaa. Oltiin söpöjä eikä sosialisoiduttu. Matka Hietsuun oli mukava ja kiertoteinen. Matkalla Pauliinan kanssa saimme jotain parempaa kuin serenadin serenadiylioppilailta. You girls are my wonderwall. 

Yhteislaulu Hietsussa keskellä peruskoulunsa päättävien typyköiden. Vedessä vaatteet päällä kahlaavat tytöt olivat ajattelemattomia.

Kuvani Helsingistä parani pyöräni selässä ja falafel oli korvaamaton. 

Jotain ikävääkin sattui: Sulo hajosi. Ei hätää, korjaan sen.

Krapulabrunssin jälkeen jumitusta kunnes lähdin polkemaan rantaa pitkin. En tiedä missä maantieteellisesti olin mutta paratiisilta se vaikutti. Maailman kaunein meri ja kauneimpia ihmisiä ja kauneinta musiikkia.

Työni on paras ja rennoin. Työkaverit ovat tuttuja ja mukavia. Työnkuva on hengailua ja fiilistelyä ja innostumista. Ruokatauko piknikmeiningein oli miellyttävä ja Ellan fallkulla crew GarageBandilla oli succé. No ei, suunniteltiin me myös aika ahkerasti.

Ainoa mikä tässä elämässä nyt kirpaisee on romanssittomuus. 

PS. Lähettäkää mulle tekstiviestejä ja soitelkaa koska mulla on maailman porvarillisin puhelin.