Taas keikun portailla, eikö tämä askelma jo mennyt?

Be proud of who you are. 

Lukee teepussissa, jota juon nyt. Olen niin väsynyt, että tuokin itkettää. 

Tänään olen tuntenut itseni maailman huonoimmaksi ja ollut maailman huonoin, vihannut ääntäni, itkenyt sitä etten voi tehdä sille mitään ja purrut huulta että pystyisin muodostamaan sanoja ilman hullua romahtamista.

En suosittele neljän tunnin yöunia keskellä viikkoa kellekään. Mulle siitä ja väsyneestä musiikin tunnista seurasi tunne, etten ole tarpeeksi, että kaikki pienimmätkin vastoinkäymiset romuttavat koko maailmani ja että elän totena sitä painajaista, josta torstaiaamuyönä heräsin omaan itkuuni. 

Aiheutan tällaisen olon itselleni täysin itse. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat hirveän ihania ja suloisia eikä kukaan ole sanonut minulle pahasti niin pitkään aikaan, etten edes muista milloin viimeksi. Väsymysitkuhysteria vain on kierre, josta on kovin vaikeaa päästä ulos. Oman haurautensa huomaaminen on niin paljon pahempaa kuin asia, jonka takia ylipäätään haurastuu.

mutta muistakaa että normaalisti pidän itsestäni tosi paljon 

Tapaisinpa edes pienen hetkeni

"nyt sen tajuu et kakkosvuonna on opiskeltava tosissaan"

Tää on tää. "Elämäni paras syksy", niin. Oon nauttinut jostakin.

Siitä, että osasin matikan läksyt. Tanssimisesta. Siitä, että lihaksiin sattuu ja 

että matkakortti löytyikin Riihimäeltä. Sunnuntaista ja hyvästä sunnuntaifiiliksestä.

Pyöräilemisestä ja hikoilemisesta. Muutamista mukavista ykkösistä, joihin pääsin tutustumaan vähän eilen illalla. Siitä, että saan soittaa bassoa Maasta maassa.

Samuli Putrosta. Kaverin karhunhampaasta ja hypäreistä. Heijastuksista. Yksin elokuvateatterista ja ihmisten tarkkailusta. Musan tunneista välillä.

Kaikki on tosi hyvin, mutta erilaista. 

"ehkä sit tajuut sen kakkosten kyynisyyden jota et oikein voinu ymmärtää"