I'm not afraid of heights, I'm afraid of falling

Asiat alkaa ehkä vähitellen kääntyä oikein päin.

"Rauhoitu." se sanoi. Miten, mä mietin.

Ihmeellisesti uusia ja uusvanhoja ihmisiä yhtäkkiä ilmaantuu taas elämääni. Se on hyvä.

Ihmismieli on kyllä tosi kumma asia. Mitäköhän kaikkea ajattelisin jos pystyisin poistamaan mielestäni kaikki koko tätä sotkua koskevat jutut. Niin nimittäin tekisin jos voisin. Mutta en voi ja siksi puhelimeni muistiinpanot täyttyvät erilaisista ajatusoksennuksista, kysymyksistä ja vastauksista, lauseista, joita en oikeastaan enää edes haluaisi sanoa, koska siitä ei tunnu olevan mitään apua. Päinvastoin. 

Sellainen olo, ettei mulla ole mitään tunteita. 
Hirveästi kaipaan kuvioita, kaipaan kelata jotain, että joku kelaisi mut. 
Kun ei ole mitä kelata, olo on jotenkin koliseva ja metallinen.

Oon tuntenut itseni tajuttoman raskaaksi lähiaikoina. 
Raskaaksi, neljäsluokkalaisen näköiseksi ja ylimieliseksi.
Ällöttää itse ja sekin on ällöttävää.









Jotenkin ne kaikki vaikuttaa niin onnellisilta ja terveiltä.  Ja   r a k a s t u n e i l t a. 
 Nyt on se Pimeä Vuodenaika.