Inhottaa luvattoman pitkät päivät ja turhan aikaiset herätykset. Nuokun et-tunneilla ja vihaan vieläkin junaan juoksemista (sitä olen joutunut tekemään tässä kohta kaksi viikkoa melkein jokainen arkipäivä ja välillä -iltakin). Tuntuu, että etäännyn kaikista ja että nyt menee taas tosi kovaa. Haluaisin hirveästi hengähtää viikon päivät, mutta hengähdyksen aika taitaa olla vasta joskus koeviikon loppupuolella.
Kuitenkin samaan aikaan iloitsen siitä, etten ole enää ainoa aamuöisten nostalgiaviestien lähettelijä, ja että meillä on paras mahdollinen toiminnanjohtaja teatterissa, että sain yhden hukattavan avaimen lisää, ja että äsken maassa oli lunta ja siitä tuli rakkausolo ilman haikeutta. Vuoden 2011 kalenteri saa nyt väriä ja torstaina revin kaikki hölmöt kuvat seinältäni pois. Askartelu on ihanaa (vaikka mielessäni kuuluisi olla nyt runoanalyysi...)
Lauantaina söin Peltosaaressa jonkun mulle tuntemattoman ihmisen Halloween-bileissä ihania täytettyjä paprikoita ja Riksussa asuva nepalilainen kaveri alkoi opettaa mulle nepalin kieltä. Sain myös arvokkaita vinkkejä paikoista, joissa mun tulee ehdottomasti käydä, kun sinne pääsen. Näin selvinpäin asiaa ajatellessani oloni on lähinnä kauhistunut ja pelästynyt. Ei siksi, että jännittäisin 20.11. klo 10 järjestettävää valintahaastatteluani, vaan siksi, että entä jos pääsen lähtemään. Tuntuu, että nyt olen todella pieni ja nuori ja typerä ja itsekäs ja ajattelematon kakara. Ja silti samaan aikaan äärimmäisen innostunut sellainen. Ehkä mussa asuu pieni masokisti, joka rakastaa haasteita, järjestinhän itelleni tän syksynkin vapaaehtoisesti: näytelmäproggis, oppilaskoreografia sekä kirjoitukset yhdistettynä suureen ja surulliseen elämänmuutokseen.
Tänään oli mukava ystäväpäivä, ensimmäinen arkivapaailta aikoihin. Tai ainakin ensimmäinen sellainen, että olen edes jonkinmoisissa ruumiin voimissa. (ps. nyt on kaamea koiranilma, mutta onneksi mulla ei olekaan koiraa, heh)
