kompastun sinuun

Tiedättekö sellaiset hetket, kun joku tyyppi on niin ärsyttävä, että tekis mieli lyödä, mutta kun se sama tyyppi tarjoaa parin sekunnin päästä olkapäätään ja käskee lyömään, oikeesti kovaa, tekeekin mieli vaan halata tätä samaa tyyppiä ja jäädä siihen, jäätyä siihen koska on niin talvista, outo pipo päässä ja niin pimeää ettei voi olla varma onko tän tyypin silmät kostuneet vai ei, niin tyhjää ja pysähtynyttä jotenkin, mutta sillä hetkellä siihen ei voi jäädä vaan on teeskenneltävä välinpitämätöntä koska ei tässä päästä enää mihinkään, koska ei tahdo että tää tyyppi näkee sen mitä tapahtuu kolmen minuutin ja kolmensadan metrin päästä, kun askeleet hidastuu eikä ole muuta potkittavaa kuin liian kevyt lumi, ja tunkkainen itku katoaa johonkin kalevankadun risteykseen ja lopulta se leikkivälinpitämättömyys ehkä muuttuukin melkein aidoksi, kunnes muistaa että se olikin se tyyppi, joka sanoi äsken ääneen että "ei se ole ihan sama". 

Elämässä pitää joskus leikata hiukset, joita kuukauden päästä inhoaa, tehdä virheitä ja hyväksyä se, että ajankulkuun tai toisten ihmisten tunteisiin ei juuri voi vaikuttaa. Niin inhottavalta kuin se pakkasöinä yksin kotiin kävellessään tuntuukin: virheistä ehkä oppii.

maa ei oo pimee








Kokeet meni päin helvettiä, mutta tajusin jotain elämästäni. Hirveästi hyvää mieltä ollut ilmassa taas. Hukkasin lompakon eikä sekään haittaa (paitsi ärsyttäviä lipunmyyjiä junassa). Hetket meni ohitse ja päällisin fiilis on, että tää oli nyt se mun tärkein juttu Kalliossa. Laitan kuvia myöhemmin, koska nyt olen Riihimäellä. 
Ihmeellinen onnellinen rauhaolo. Viikon päästä mulla ei ole enkeleitäkään. Raskas syksy, mutta antoisa.