hän kulki leipää kantaen lumessa, ja tuntui, että leipä painoi niin etteivät hänen jälkensä koskaan sulaisi pois

Inhottaa luvattoman pitkät päivät ja turhan aikaiset herätykset. Nuokun et-tunneilla ja vihaan vieläkin junaan juoksemista (sitä olen joutunut tekemään tässä kohta kaksi viikkoa melkein jokainen arkipäivä ja välillä -iltakin). Tuntuu, että etäännyn kaikista ja että nyt menee taas tosi kovaa. Haluaisin hirveästi hengähtää viikon päivät, mutta hengähdyksen aika taitaa olla vasta joskus koeviikon loppupuolella.


Kuitenkin samaan aikaan iloitsen siitä, etten ole enää ainoa aamuöisten nostalgiaviestien lähettelijä, ja että meillä on paras mahdollinen toiminnanjohtaja teatterissa, että sain yhden hukattavan avaimen lisää, ja että äsken maassa oli lunta ja siitä tuli rakkausolo ilman haikeutta. Vuoden 2011 kalenteri saa nyt väriä ja torstaina revin kaikki hölmöt kuvat seinältäni pois. Askartelu on ihanaa (vaikka mielessäni kuuluisi olla nyt runoanalyysi...)


Lauantaina söin Peltosaaressa jonkun mulle tuntemattoman ihmisen Halloween-bileissä ihania täytettyjä paprikoita ja Riksussa asuva nepalilainen kaveri alkoi opettaa mulle nepalin kieltä. Sain myös arvokkaita vinkkejä paikoista, joissa mun tulee ehdottomasti käydä, kun sinne pääsen. Näin selvinpäin asiaa ajatellessani oloni on lähinnä kauhistunut ja pelästynyt. Ei siksi, että jännittäisin 20.11. klo 10 järjestettävää valintahaastatteluani, vaan siksi, että entä jos pääsen lähtemään.  Tuntuu, että nyt olen todella pieni ja nuori ja typerä ja itsekäs ja ajattelematon kakara. Ja silti samaan aikaan äärimmäisen innostunut sellainen. Ehkä mussa asuu pieni masokisti, joka rakastaa haasteita, järjestinhän itelleni tän syksynkin vapaaehtoisesti: näytelmäproggis, oppilaskoreografia sekä kirjoitukset yhdistettynä suureen ja surulliseen elämänmuutokseen.


Tänään oli mukava ystäväpäivä, ensimmäinen arkivapaailta aikoihin. Tai ainakin ensimmäinen sellainen, että olen edes jonkinmoisissa ruumiin voimissa. (ps. nyt on kaamea koiranilma, mutta onneksi mulla ei olekaan koiraa, heh)

hei alli onko teillä purkin avaajaa, huomasin ostaneeni tonnikalaa

oon surkean huolimaton. unohdin puhelimeni videofirma makuuniin ja tajusin sen vasta yöllä mennessäni nukkumaan. haettuani sen huomasin että lcd-näyttö on murjottu käyttökelvottomaksi. onneksi petra luovutti varapuhelimensa ja olen siis yhä tavoitettavissa. sukulaiseni ovat jumissa ympäri maailmaa, mua harmittaa lähinnä tuhkapilven tuoma viileys kun aurinko ei paista. en enää ikinä suostu kantamaan futonpatjaa mistään minnekään, koska se on maailman vaikea ja vaikea tehtävä. onneksi oli arttu apuna ja mua nauratti paljon. on molemmille raskasta että aina aamuisin mun pitää mennä ja herätä. hullunmylly.
musta tuntuu että jokapuolella velloo älytön passiivisuuden aalto. vapaaehtosia ei löydy mihinkään missään yhteyksissä. edes minusta.

"siis mul on oikeesti aina tosi hyvä olla sun kanssa vaikka tukitkin oven ja kaadat suklaata sänkyyn"

Sananen kiireestä, kipeydestä ja etäisyyksistä

Miksi tervettä ihmistä kuvataan sanoilla terve kuin pukki. Ovatko pukit muka aina terveitä.

Kipeänä kotona oleminen voi olla mukavaakin. 

Minulla ei ole ollut mukavaa, koska on tuntunut, etten ole saanut lupaa rauhassa sairastamiseen. Tänään väliinjättämäni espanjantunti on viimeinen mahdollinen, seuraavasta lennän ulos kurssilta. Musiikin numero laskee numeron verran jokaista poissaoloa kohden (tai niin ainakin uhkaillaan). Tanssista en voi olla enää yhtään keskiviikkotuntia pois tai sekin kurssi keskeytyy. 

Haluaisin jo syysloman ja seuraavan jakson. En pidä siitä että todella haluan jo mennä tulevaan.

Sairaana ollessani olen saanut pohtia. Olen pohtinut kiireisyyttäni. Onko se vain illuusio, lukee tämän perjantain kohdalla kalenterissani. En tiedä, mutta tiedän, että jollei kalenterini olisi täynnä tämän hetkisiä merkintöjä (kuoro, laulu, kuvaukset, ap.tuot.kok., kino, lehtikok., laura yms.), olisi se täynnä jotain muuta. 

En osaa olla tekemättä jotain, jos tiedän tekemisen olevan mahdollista. Ja usein tiedän paljon mahdollista tekemistä, vaikka tekisinkin jo jotain (kalenterini välistä löytyy mm. kallion naisvoimistelijoiden esite). 

Kiireisyyteni johtuu siis liiasta tarjonnasta, siitä että haluaisin tehdä kaiken ja mieluiten heti ja siitä että liika vastuullisuudentuntoni tekee minut huonoksi feidaamaan.

Kakkosvuosi Kalliossa on tuntunut pääosin ihanalta ja mahtavalta - kaikki siistit proggiskurssit sun muut hihhuloinnit piristävät lähes jokaista koulupäivää koko vuoden ajan. 

Olen kuitenkin pääni sisässä muodostanut pienehkön ahdistuspallon tätä vuotta ja kaikkea kohtaan. Tunnen Kalliota ja Kallio minua jo niin hyvin, etten pääse sitä pakoon. 

Eilen koulussa olisin jaksanut puhua tasan kolmelle henkilölle, en tekstailla kenellekään, en hymyillä kenellekään, en selitellä mitään kenellekään. Tein kuitenkin kaikkia edellämainittuja, koska en pääse siellä ottamaan etäisyyttä. 

Jo useamman kerran tämän syksyn aikana on tehnyt mieli heittää sekä puhelin että tietokone ikkunasta ulos ja tehdä asioita välittämättä täysin muiden ihmisten toiveista. En kuitenkaan ole tehnyt sitä, koska en mielestäni ole voinut. 

Musta tuntuu että mä tarvitsen lisää tilaa ympärilleni, mutta se ei toimi niin että sitä minulle  annetaan. Samalla kun monet ihmiset tuntuvat olevan liikaa tässä, ovat ne silti liian kaukana. Samalla kun tahtoisin samoilla yksin viikon erämaassa, haluaisin lähelleni lisää uusia käsiä pitämään tiukasti kiinni silloin kun tarve vaatii.

Äh, en oikein itsekään ymmärrä tätä ahdistustani, mutta luultavasti se johtuu myös osin siitä, että olen elänyt lähipäivät Finrexinin ja ibuprofeiinin voimin.

tämä ei kuitenkaan tarkoita että mulle ei voisi puhua, hymyillä tai tekstailla, päin vastoin, se on tosi mukavaa normaaleina päivinä kun olen täysissä ruumiin ja sielun voimissani