mietin mitä tulen kaipaamaan: en keksinyt paljoakaan

täällä on tuttua ja lämmintä mutta hirmu märkää, sukat ja kengät lämmittelevät patterin edessä ja sulakkeet on palaneet liian monesti koska käytämme liikaa sähköä. kovasti tunnen itseni kauniiksi ja ymmärrän asioita, kasvan pituutta, ryhdistäydyn ja teen samoja asioita kuin suomessakin ja tavallaan se harmittaa mutta toisaalta leffat ja piparit on aina aika jees. ansaitsen paljon ja rakkautta, se on hyvä ihmisen tajuta. mutta kriteerit on koventuneet enkä tiedä missä ihmisiä tapaa. täällä salamoi.

En halua sitä tyyppiä vaan jonkun, joka lagaa kanssani vakituisesti.
Hirveästi odotan sitä, että nousen sunnuntaina ulos lentokoneesta.
Nyt tuntuu siltä, että haluaisin oksentaa kaikki ajatukset ja itkut ulos kehostani pysyvästi.
Harmi, ettei se onnistu käytännössä.
Mutta otin suuren askeleen.

ja jottei tämä blogi täyttyisi merkinnöillä tästä samasta alakuloisesta aiheesta, tässä muutama hullu hetki kameralle tallennettuina:

syksy, auran pelastus ja konekaakao opk:ssa

soihtu ja tytöt, talvi ja kuuma ilmastointi

buenos aires ja uuden vuoden kunniaksi kadulle heitetyt viime vuoden laskut 

kivat bileet, joissa sattui kaikkea muttei liikaa

 ihanat päättärit ja ultra bra hietsussa, parhaat tytöt ja polkupyörä helsingissä

eka ilosaari ennen tapaamista pepin kanssa 

kivat tytöt ja sängynaluset

kompastun sinuun

Tiedättekö sellaiset hetket, kun joku tyyppi on niin ärsyttävä, että tekis mieli lyödä, mutta kun se sama tyyppi tarjoaa parin sekunnin päästä olkapäätään ja käskee lyömään, oikeesti kovaa, tekeekin mieli vaan halata tätä samaa tyyppiä ja jäädä siihen, jäätyä siihen koska on niin talvista, outo pipo päässä ja niin pimeää ettei voi olla varma onko tän tyypin silmät kostuneet vai ei, niin tyhjää ja pysähtynyttä jotenkin, mutta sillä hetkellä siihen ei voi jäädä vaan on teeskenneltävä välinpitämätöntä koska ei tässä päästä enää mihinkään, koska ei tahdo että tää tyyppi näkee sen mitä tapahtuu kolmen minuutin ja kolmensadan metrin päästä, kun askeleet hidastuu eikä ole muuta potkittavaa kuin liian kevyt lumi, ja tunkkainen itku katoaa johonkin kalevankadun risteykseen ja lopulta se leikkivälinpitämättömyys ehkä muuttuukin melkein aidoksi, kunnes muistaa että se olikin se tyyppi, joka sanoi äsken ääneen että "ei se ole ihan sama". 

Elämässä pitää joskus leikata hiukset, joita kuukauden päästä inhoaa, tehdä virheitä ja hyväksyä se, että ajankulkuun tai toisten ihmisten tunteisiin ei juuri voi vaikuttaa. Niin inhottavalta kuin se pakkasöinä yksin kotiin kävellessään tuntuukin: virheistä ehkä oppii.

"
SEURUSTELU ON KUILUUN JOHTAVA KIERRE, TUSKALLINEN TAIVAL LIIAN TÄYDELLISEEN TUNTEMISEEN. SEURUSTELU ON RAJALLINEN MÄÄRÄ ENSIMMÄISIÄ KERTOJA, JOTKA AIKA MUUTTAA ENSIN TOISIKSI JA LOPULTA KYMMENENSIKSI. SEURUSTELU ON VÄHÄISTEN VAATTEIDEN HIDAS VOITTO ALASTOMUUDESTA, JOLLA VAIN ALUSSA ON ARVONSA. SEURUSTELU ON HILJAISUUDEN ASTEITTAINEN MUUTTUMINEN TOISENLAISEKSI, EI YHTÄ KIUSALLISEKSI MUTTA PALJON SURULLISEMMAKSI. SEURUSTELU ON SITÄ, ETTÄ HÄNEN ISÄNSÄ TERVETULOTOIVOTUKSET MUUTTUVAT LÄMPIMÄMMIKSI KUIN HÄNEN OMANSA.

"
Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

Aina ei usko muuhun, kuin että on sillä hetkellä olemassa.

Ja hetkiä tulee lisää, sanotaan.

kuvat: Elina Määttä

maa ei oo pimee








Kokeet meni päin helvettiä, mutta tajusin jotain elämästäni. Hirveästi hyvää mieltä ollut ilmassa taas. Hukkasin lompakon eikä sekään haittaa (paitsi ärsyttäviä lipunmyyjiä junassa). Hetket meni ohitse ja päällisin fiilis on, että tää oli nyt se mun tärkein juttu Kalliossa. Laitan kuvia myöhemmin, koska nyt olen Riihimäellä. 
Ihmeellinen onnellinen rauhaolo. Viikon päästä mulla ei ole enkeleitäkään. Raskas syksy, mutta antoisa.

Onko tänään todella se sama torstai, jolloin heräsin 8.01, kiskoin vaatteet päälleni ja juoksin kouluun pesemättä hampaita? Sama torstai, kun tuhlasin hypärini ja tongin oppilaskunnan hallituksen kaappia, en löytänyt mitä etsin ja söin appelsiiniviipaleita sittenkin rauhassa ruokalassa? Se torstai, kun katsoin kolmikielistä esitystä, jossa oli monia mielenkiintoisia tyyppejä, join teetä keittiössä Petran kanssa ja ärsyynnyin siitä millaisia miehet ylipäätään aina (no ainakin melkein aina) on ja poltin pari turhaa ja pari tarpeellista tupakkaa? Torstai, jona meikkasin ja pesin meikit kolmesti, kuulin arvokasta palautetta tanssiproggiksesta ulkopuoliselta pro-tanssaajalta, etsin ystäviäni, ostin kaksi kismettiä ja söin ne, katsoin toisen hyvin erilaisen esityksen, annoin Nalalle jotain, mistä ei saisi kertoa, ja söin mahani täyteen liian nopeasti, koska nepalilainen ruoka vaan on niin hyvää, sekö torstai?


Tuntuu kuin tämän päivän aikana olisi kulunut vähintään viikko.

hän kulki leipää kantaen lumessa, ja tuntui, että leipä painoi niin etteivät hänen jälkensä koskaan sulaisi pois

Inhottaa luvattoman pitkät päivät ja turhan aikaiset herätykset. Nuokun et-tunneilla ja vihaan vieläkin junaan juoksemista (sitä olen joutunut tekemään tässä kohta kaksi viikkoa melkein jokainen arkipäivä ja välillä -iltakin). Tuntuu, että etäännyn kaikista ja että nyt menee taas tosi kovaa. Haluaisin hirveästi hengähtää viikon päivät, mutta hengähdyksen aika taitaa olla vasta joskus koeviikon loppupuolella.


Kuitenkin samaan aikaan iloitsen siitä, etten ole enää ainoa aamuöisten nostalgiaviestien lähettelijä, ja että meillä on paras mahdollinen toiminnanjohtaja teatterissa, että sain yhden hukattavan avaimen lisää, ja että äsken maassa oli lunta ja siitä tuli rakkausolo ilman haikeutta. Vuoden 2011 kalenteri saa nyt väriä ja torstaina revin kaikki hölmöt kuvat seinältäni pois. Askartelu on ihanaa (vaikka mielessäni kuuluisi olla nyt runoanalyysi...)


Lauantaina söin Peltosaaressa jonkun mulle tuntemattoman ihmisen Halloween-bileissä ihania täytettyjä paprikoita ja Riksussa asuva nepalilainen kaveri alkoi opettaa mulle nepalin kieltä. Sain myös arvokkaita vinkkejä paikoista, joissa mun tulee ehdottomasti käydä, kun sinne pääsen. Näin selvinpäin asiaa ajatellessani oloni on lähinnä kauhistunut ja pelästynyt. Ei siksi, että jännittäisin 20.11. klo 10 järjestettävää valintahaastatteluani, vaan siksi, että entä jos pääsen lähtemään.  Tuntuu, että nyt olen todella pieni ja nuori ja typerä ja itsekäs ja ajattelematon kakara. Ja silti samaan aikaan äärimmäisen innostunut sellainen. Ehkä mussa asuu pieni masokisti, joka rakastaa haasteita, järjestinhän itelleni tän syksynkin vapaaehtoisesti: näytelmäproggis, oppilaskoreografia sekä kirjoitukset yhdistettynä suureen ja surulliseen elämänmuutokseen.


Tänään oli mukava ystäväpäivä, ensimmäinen arkivapaailta aikoihin. Tai ainakin ensimmäinen sellainen, että olen edes jonkinmoisissa ruumiin voimissa. (ps. nyt on kaamea koiranilma, mutta onneksi mulla ei olekaan koiraa, heh)

hienompi tukkakin ku mulla

ffffound.com

1. Olen tehnyt kauheita listoja enkä enää kaipaa mitään (ketään) tiettyä vaan kaikkea yleisesti.

:olen rauhoittunut ja huomannut ettei elämässäni ole yhtään kuulumisistani kiinnostunutta mieshenkilöä isäni lisäksi

2. Tyttöproggiksessa mulla on liikaa tarpeistoa, joka saa mut hermoromahduksen partaalle.

:ensi-iltaan on alle viikko ja lava kimmeltää ja ällöän pinkkiä yhä kuten yläasteella ja yritän kaikkeni

"camilla, älä syö lääkkeitä jos ei oo ihan pakko! mun äiti sano..."

3. Huomenna palautan tärkeitä papereita Oikokatu 3:een ja toivon parasta.

:vuoden päästä olen siis toivon mukaan jossain aika kaukana ja huomenna otan ensiaskeleeni kohti sitä

4. Osaan ulkoa useita tv-mainoksia

:tällaista tilannetta ei ole ollut sitten seiskaluokan. itken rory gilmoren kanssa, oikeasti nauran miehenpuolikkaille ja tiedän jo aika paljon koiran kouluttamisesta

5. Joululomaa odotellessa

:pimeys ja sade ja tuuli ja tämä koti huutavat mulle, että nyt helvettiin täältä, mutta vielä puolisentoista kuukautta saan odottaa pientä breikkiä ja ihanaa petauspatjaa fugen huoneessani